Capital of the World

Kenraalin uni oli synkkä. Jokin ahdistin häntä. Jotenkin se liittyi rakastamiseen ja hulluuteen, tietysti. Hän tunsi olevansa ratkeamispisteessä, eikä ollut varma, että hyvä voittaisi. ”Ei hyvä aina voita”, hän valehteli itselleen puoliunessa.

Kysymys kyllä ja ei voisi olla myös ansa. Tällöin kaikki menisi hyvin. Vessaharja poistettaisiin ikuisesti takalistosta ja hän komentaisi leikiten joukkoja. Ihmiset rakastaisivat hänen käskyjään. Silti hänen pitäisi pakottaa ihmiset häpeään. Hän nostaisi helvetin maan päälle ja nousisi historialliseksi henkilöksi.

Matkustaja tuli vastaan unessa ja kysyi: “Mitä vikaa marssimisessa on?” Kenraali ei pystynyt vastaamaan, mutta tunsi piinaavasti kuinka jokin kummallinen rituaali oli kasautumassa hänen harteilleen ja hän itse näkyi hääräävän siellä ansamestarina.

Kun vessaharja oli poissa, kenraali ei enää tiennyt, mikä oli näytelmää ja mikä ei. Hän oli ansassa. Joka kerta, kun hän tahtomattaan käski, niin hän joutui tottelemaan.

Oli pelättävissä, että uni muuttuisi makaaberiksi kuvaelmaksi, jossa inhimillisestä tulisi viihdettä. Hän näki jo matkustajan hukkumassa suohon. Suon nimi oli häväistys, henkilökohtaisen valinnan kastrointi ja se kupli mitä hirveintä törkyä. Pieniä saippuakuplia rätisi pilkallisesti sen yllä iljettäväksi limaksi.

Maailman pääkaupunki: tuli, kylpy, kasvi, valo.

Silti siinä ihmisjoukoille huutaessaan hän tunsi olevansa inspiroitunut, omistautunut asialleen. Ihmiset sanoivat, että hän ei tehnyt kompromisseja, että hän on johtaja, hänessä on jotain erilaista – spesiaalia. Ihmiset seurasivat häntä ja kaikkia niitä, jotka seurasivat häntä kutsuttiin tosi ihmisiksi. Joka nurkalla on kuninkaansa.

Sitten tuli peilimies ja ansat ratkottiin. Ihmiset menivät häpeissään koteihinsa. Kaikkea paskaa se uni tuo.

Peilimies huusi heidän peräänsä: ”Sanoitte, että hän voi pelastaa maailman. Pelastaa miltä?”

”Sanoitte, että hänessä on energiaa. Miten te kuitenkin liikuitte itsestään?”

”Sanoitte, että hänellä on viisaat silmät. Miten te pystyitte näkemään viisauden?”

”Sanoitte, että hän on profeetta ja saatana. Hän sanoi olevansa Jumala.”

”Ikuisuus”, sanoi tietäjä. ”Uni ei saa koskaan loppua. Unen on oltava suurempi kuin unen selitys. Pelkäsit, että uni loppuu. Ei unta ole olemassakaan.”

Kenraali muisti, kuinka unen alkuvaiheessa näki kaikki entiset uhrauksensa, henkilökohtaisen terrorin, valheen ja laiskuuden – kaiken sen, minkä kerran perusteli inhimillisyydeksi. Silloin piti tulla hulluksi ja uni olisi todellakin loppunut. Kenraali oli vasta unen kynnyksellä. Mistä hän olisi voinut tietää, kuinka syvästi pystyy nukkumaan? Unessa kenraali sitten unohti itsensä ja käytti vaivattomasti liekinheitintä ansoja puhdistaessaan. Ensin paloi kateus, sitten miellyttäminen.

”Traumalla on karvoja!” Kenraali huusi unissaan ja latasi pitkän liekin pitkin maan piirtä. Ilman täytti kitiinin katku. ”Rakastan tätä hajua”, kenraali mussutti. ”Mikään ei haise niin kuin palanut karva maan piirellä. Se kitiinin haju, se haisee…voitolle.”

Puhtaaksi poltetulla maan piirellä istuivat säätäjä ja matkustaja. Säätäjä sanoi, että usein kun puhutaan rakkaudesta, niin itse asiassa tarkoitetaan hyvinkin halpoja asioita ja sitten taas: anteeksianto on inhimillisyyden sydän.

”Inhimillisyyden kernel koodissa on todellakin nyhjäämisen lopettaminen ja anteeksianto, toden totta. Mutta anteeksi antamisella leikittely on sama kuin itse häväistyksen akti. On annettava anteeksi itselleen, no miksi ei. Unohtaa itsensä, parempi. Rakkaus on suurin - ei ole: resonointi on suurempi.”

Matkustaja sanoi, että tuntui niin oikealta kärsiä. ”No, siihen ei ole muuta sanottavaan, kuin että alahan ajattelemaan. ” Säätäjä oli lähes vihainen. ”Valheella on lyhyet jäljet.”

Sitten oltiin käskynjaossa työmaaparakilla. Runoilijan ääni kuului kaiuttimista ja hän kyseli, että tietääkö kukin nyt tarkkaan, millä työkaluilla juuri hänen on ajateltu toimivan? Jotain epämääräistä nyökkäilyä kävi pöydän ympärillä.
”Jokaiselle on annettu omat työkalut ja niistä pidetään hyvää huolta.” Keskusradion ääni särki. “Työkalut ja miehet pidetään puhtaina. Mikä ei ole puhdasta, ei voi olla totaalista ja mikä ei ole totaalista, niin on kompromissia. Ja kompromissilla vaarannatte koko kampanjan!” Runoilijan ääni nousi falsettiin, eikä kovaääninen oikein jaksanut toistaa sitä. ”Törkeää sontaa! Pakostakin on jotain parempaa kuin tämä! Ja sen jälkeen tulee totaalinen!”